Vapaus

Menneissä suhteissa seinä on tullut nopeasti vastaan. Tuli onneton tunne, kun ei ollut mitään annettavaa toiselle eikä saanut itsekään mitään. Itse olen ollut useassa tilanteessa nenä seinässä. Peruuttaminen ja uuden reitin valinta kesti pitkään, jopa kuukausia, vuosia. Usein seuraava umpimähkään valittu polku johdatti samaisen seinän ääreen. Tällä kertaa pelkäsin, että meistä toinen kokee seinän tulevan vastaan. Itse en tuntenut rajoja ympärillä, päinvastoin, olin vapaampi mitä koskaan.

Varauduin siihen, että tuo taiteilija väistyy jossain vaiheessa pois meidän työllistävästä perhe-elämästä. Miten ennen vapaa taitelijasielu voisi mahtua alta kaksivuotiaan pojan ja hänen äitinsä arkeen.Päivät kuluivat tiiviisti yhdessä. Laskettiin onnellisia päiviä, viikkoja ja kuukausia. Yhteisiä merkittäviä etappeja. Eräänä iltana nukkumaan mennessä kuiskasin haluavani joskus hopeisen sormuksen. -Ai, haluatko mennä naimisiin mun kanssa, toinen kysyi. Kiljaisin, ettei tuollaisia saa kysyä pilkkopimeässä yhtäkkiä. Tarkoitukseni oli vihjaista vähäsen, joten kysymys jäi vaille vastausta.

Siinä arjen tiimellyksen seassa nappasin vakituisen työpaikan sairaanhoitajana paikasta, jossa olen ottanut sairaanhoitajan ensiaskelaita harjoittelun merkeissä ja jonne harjoittelun jälkeen jäin sijaiseksi lähihoitajana. Tässä kohtaa terveiseni työmaalle.

Onnekseni taaperoni sai jäädä kotihoitoon, sillä kanssani oli toinen aikuinen jakamassa entistä yksinhuoltaja-arkea. Pieni kaksio kävi nopeasti ahtaaksi, joten uuden kodin etsintä tuli ajankohtaiseksi. Ennen ensimmäistä työpäivääni, sain hopeisen sormuksen. Muutama viikko töiden alusta saatiin pakata tavaroita yhteiseen kotiin.

Asiat eteni nopeaan hyvällä sykkeellä. Hopeisen sormuksen lupaus toteutettiin salaisesti eräänä kevätpäivänä kahden todistajan läsnäollessa. Soitettiin terveiset tuoreena avioparina omille perheille heti kohta shampanjalasillisen jälkeen. Ahdistavia seiniä ei tuntunut lähimaillakaan, niitä ei tainnut olla olemassakaan. Yhdessä olimme vapaampia kuin yksin.

Ensitreffit

Juna saapuu meidän pääteasemalle. Jännitän junasta poistumista enemmän kuin jälleennäkemistä. Pelkään, etten ehdi ulos junasta ennen kuin se jatkaa matkaa. Joten päädyn matkatavaroineni käytävätukokseksi, kun raahaudun kohti ovensuuta heti kuulutuksen kuultuani.

Toiseksi pelkään taajamajunan ovia.  Saatan repiä kahvaa hädissäni hikikarpalot otsalla väärään suuntaan. Ei auta, vaikka ovessa olisi selkeä ohje: "vedä" tai "työnnä". Luetun ymmärtäminen tapahtuu siinä kohtaa, kun joku toinen tulee avaamaan oven. Tilannetta ei pelasta hiljainen "a-haa", sillä hetkeä aikaisemmin todistin oman nerouteni ovea kiroten. Tämän vuoksi  olen yrittänyt odottaa, jos joku fiksumpi olisi ehtinyt ovensuulle. Tällöin välttyisin nololta ovenavausyritykseltä.

Pääsemme kunnialla junasta. Hän kävelee meitä vastaan ja saa sydämen lyömään muutaman tahdin normaalia nopeampaa ja kovempaa. En ollut kuvitellut liikoja, näin kaiken kuului mennä. On kaunis aurinkoinen elokuun keskipäivä, joten ehdotan pitkien halauksien jälkeen piknikreissua uimarannalle. Ensitreffit.

Poika leikkii rannalla hiekassa ja vaatii silmäpareja seuraamaan kaivuutyötä sekä täyden vesiämpärin kaatelua juuri kaivettuun monttuun. Viltille on levitetty hetki sitten kaupasta noudettuja herkkuja. Istun hetkeksi toisen kylkeen kiinni tunnustellakseni uutta jännittävää läheisyyttä. Sydän jättää pari lyöntiä väliin, kun tunnen, kuinka käsi kiertyy ympärille. Muuten tunnelma on yhtä tuttu ja rento mitä ennenkin. No höpö höpö, olin pyörtyä!

Päivä kuluu auringon syleilyssä. Vaikka olisi ollut kaatosade ja kurakeli, olisin nähnyt iloiset sadepisarat,hyppinyt lätäköissä ja nauttinut sateen voimasta. Niin rakastunut ja onnellinen minä olin.

Jouluaatto

Tiedättehän sen tunteen, kun odottaa jotain oikein kovasti. Kun lapsena odottaa jouluaattoa, aattona lahjavuorta kantavaa joulupukkia, omaa lahjakasaa ja lupaa päästä repimään kaikki paketit auki. Joulukuun alussa joulukalenterista malttoi syödä maltillisesti suklaapalan kerrallaan viikon verran. Nyt halusin päästä aattoon ja avata kaikki luukut. Aivan kuin itse joulu olisi lähempänä, kun luukkujen takaa löytyy pelkät muoviset suklaamuotit.

Kotiinpaluuseen oli pari yötä. Halusin jo hetkeen, kun kohdattaisiin uudestaan tutulla maaperällä. Saisin halata uudestaan ja rutistaa vähän kovempaa itseäni vasten mitä ennen. Ottaisin puheeksi karaokeillan ja tykkäystunnustuksen. Tunnustaisin omat tunteeni silläkin riskillä, että suhteemme saattaisi muuttua etäisemmäksi. En malttanut odottaa. Minun oli pakko tietää asian laita nyt ja heti.

Tuntui tutulta naputtaa viestiä ihmiselle, jota olin kaksi kuukautta takaperin kutsunut ensi kertaa kirpputorikierrokselle. Samalla tavalla jätin puhelimen äänettömälle tyynyn alle odottamaan vastausta. Tällä kertaa karkasin keittiöön mummon kahvikeitosten pariin. Kun vastaus saapui, oli myöhäinen ilta ja olin kuin lapsi jouluaattona.

Seuraavana päivänä pidin puhelinta visusti käsissä, että kuulisin sen soivan. Emme ehtineet jutella pitkään, sillä muut velvollisuudet, kuten kahvit ja mansikat, odotti koko perheen läsnäoloa. Tuo lyhyt keskustelu oli jännittävä ja sydän nousi kurkkuun pelkästään puhelimen hälyttäessä. Toisen ääni kuulosti hyvältä ja olisin halunnut kertoa yhteen hengenvetoon kaikki sydämelläni asustavat asiat.

Myöhemmin illalla saimme keskustella rauhassa. Mietittiin seuraavaa näkemistä. Juna-asemalla vastassa olisi kaivattu autokuskimme. Avuliaat kädet nostamassa poikaa junasta ja ottamassa raskaimman laukkuni kannettavaksi. Aloin jännittämään jälleennäkemistä. Aivan kuin kohtaisimme ensi kerran tunteet avoimina ja sydän pikkaisen raollaan. Onko rakkaus ja vapautuneisuus meidän matkassa mukana?  Tuntisinko vielä lämpöä ja rakkautta vai oliko pari erossaolopäivää värittänyt sydämeni liiankin tulisen punaisella sävyllä?

(epä)Varmuutta

Kylläinen sydän. Viimeisin halaus tuntui haikean ihanalta. Minä ja taapero noustaan Keski-Suomeen suuntaavaan bussiin, odottavien sukulaisten luo. Ennen kuin ehdin kaivaa eväspussia käsiini, on epävarmuus istahtanut salaa viereiselle penkille.

"Tykkään susta." Millä tasolla tämä tunnustettu tykkäys oli? Facebookissa tykätään siitä, mitä söit viimeksi, naapurin kissakuvista, kauniin ystävän uudesta hiuslookista ja siitä, että joku on ilmoittanut, mikä päivä on tänään.

Taaperoni hymyilee kanssamatkustajille ja vaihtaa paikkaansa naisen viereen, jolla on saman ikäinen lapsenlapsi. He lukevat yhdessä kirjaa ja hassuttelevat. Minä huomaan  muovaileni viime päivien muistoja.

Se karaokeilta oli ehtinyt niin myöhälle ,että kaikki ovat kivoja heppuja ja kaikkien laulut koskettaa. Sitä tykkää tanssia ja nekin tanssii, jotka ei oikeasti tykkää tai osaa. Oliko se tykkäys sittenkin vain illan hyvän fiiliksen tuoma toteamus?

Seuraava päivä kuluu huokaillessa. Muistellessa tätä kesää ja kertoessa taukoamatta asioita, mitä olen viime viikkoina kokenut. Puhelin pysyy lähettyvillä siltä varalta, että voin lukea mahdolliset rakkaudentunnustukset pikimmiten! Mutta mitään maata mullistavaa ei kuulu ja koitan keskittyä kuuntelemaan toisten kuulumisia.

Vielä pari yötä kotiinpaluuseen. Mitä sitten tapahtuu?  Jatkuuko hengailulinja vai jääkö yhteydenpito tähän? Huomaan, etten toivo kumpaakaan mainituista vaihtoehdoista.

Epävarmuutta ja tulkintoja

Miksi pienistä asioista voi tehdä päätelmiä, joita voi muovailla päättömästi muovailuvahan tavoin?Loppujen lopuksi värikkäät päätelmät sotkeutuu yhteen ja muodostaa lähinnä ruskeaa muistuttavan epämääräisen möykyn.

Yksi sana tai katse voi vaikuttaa siltä, kuin rakkaus porhaltaisi tekojen takaa suoraan sydämeen. Hetken päästä sitä huomaa jossittelevansa, olikohan se rakkautta sittenkään. Ihastuminen sumentaa loogisen ajattelun. Mitä järkeä jahkailussa on? En osaa vastata, mutta se huokaus pisti miettimään.

Olikohan tuo ihastunut huokaus vai pelkkä ystävällinen kohteliaisuuden pakottama huomionosoitus? Olinhan pitkästä aikaa meikit kasvoilla, hiukset kähärällä ja vetävät vaatteet päällä. Olisin loukkaantunut pikkuisen, jos vaivannäköäni ei oltaisi huomioitu.

Illan taittuessa myöhäisiltaan, lähdettiin liikenteeseen. Kulkuni oli vaivalloista, kuin olisin kumonnut pari rohkaisevaa liikaa. Uudet korkeakorkoiset nilkkurit olisi pitänyt koekävellä aikaisemmin. Sain syyn tarttua naisellisen avuttomana toisen käsivarteen. Pääsin turvallisesti kohti karaokea, karpaloista juomaa ja paljastuksia.

Kolmannen laulun jälkeen alkoi menneiden muistelu. Pienet liikutuksen kyynelepisarat pyöri silmissä. Mennyt aika oli ollut rankempaa, mitä hymyssäsuin uskottelin muille sekä itselleni. Seurasi kehut ja kiitokset-osio. Sain lopulta kuulla, että minusta tykätään! Minäkin tykkäsin niin paljon, että uskalsin liimautua kylkeen ja kaivautua kainaloon. Nyt oli hyvä. Sydämeni oli läheisyydestä kylläinen.

Tasapainoilua

Ystävyys vs rakkaus. Ne painivat samassa sarjassa, mutta kuitenkin toisia vastaan. Rakkaudentunnustus voi pilata luottamuksen ja ystävyyden tuoman keveyden. Pahinta olisi nähdä vastapuolen reaktio, kun tunne ei olekaan molemminpuolinen. Siinä kohtaa mikään ei olisi kuten ennen.

Olin koittanut hivuttautua hänen lähelle pari kertaa. Niin lähelle, kuin suinkin oli ollut suotavaa. Herrasmies oli ääneti ajatuksissaan siirtynyt sivummalle. Huulta purren päättelin olevani liian päällekäyvä. Sitten ei hetkeen nähtykään. Olin varmaan pelästyttänyt pikkuvihjeilläni.

Lähdin poikani kanssa viikoksi etelään ystävän luokse, joka oli ollut alkukesästä kylässä.  Oli mukava päästä miettimään uusia kuvioita. Pitäisi itsenäistyä. En minä tarvitse omilla jaloilla seisomiseen tuota toista, jota samaisen päätöksen hahmotelmissa jo ehdin kaivata. Eräänä rentona punaviinisenä iltana soitettiin kuulumisia kommuunin suuntaan. Huutelin taustalta terveiset ja kohta ystäväni jo painoi kännykän korvalleni. Keskustelu ei meinannut loppua millään. Selvisi, että saisimme viikonlopuksi seuraa, kun parahin ystäväni oli tulossa soittokeikalle etelään!

Jostain kumman syystä innostuin ostelemaan uusia vaatteita ja jännitys vatsanpohjassa tuntui kuplivan taukoamatta. Koitti ilta, kun pääsin pukeutumaan parhaimpiini. Karaokeilta, mikä hyvä syy laittautua nätiksi. Ihastunut henkäys paljasti, että laittautumiseni oli tuottanut tulosta. En minä kellekään toiselle halunnut olla kaunis. Ehkä kukaan muu ei tiennyt sitä silloin.

Kuinka meistä tuli me

Muistatteko sananlaskun: "Ei rakkaus tule kotiovelta hakemaan". Tässä meidän jutussa rakkaus
tuli kotiovelle pieni taapero mukanaan. Molemmilla oli pyöräilykypärät päässä.

Minä olin sillä hetkellä 1.5-vuotiaan pojan yh-äiti. Lähdin poikani kanssa, puolipakolla, saattamaan ystäväämme meidän majapaikasta toiseen, neljän tyypin kommuuniin. Ystävämme ei ollut kertonut  kommuuniväelle, että ottaa pari ylimääräistä persoonaa mukaan. Määränpäässä lukitsin pyörän. Jostain kuului kovaa meteliä.
Kerrostalon alaovella meteli kuulosti pikkulasten laululta. Kun nousimme portaita yhä ylemmäksi, tuo lastenlaulu muuttui soitoksi ja epämääräiseksi lauluksi. Kommuunin ovi avautuu ja mysteerinen laulunlähde vaikuttaa olevan tämän osoitteen olohuoneessa. Hammondsäestys sekä kolmen improvisaatiotrion laulua. Oven avaajan suu avautuu ja koittaa huutaa kovaäänisen innokkaan laulun päälle: "-Heiiii, nyt hiljaa ja kunnolla, täällä on muitakin! Täällä on muitakin vieraita!".

Laulu päättyy naurunremakkaan. Nämä neljä asukasta ei paljosta hätkähdä vaan antaa yllätysvieraille yhtä lämpimät tervetulotoivotukset mitä odotettu ystäväkin. Laulu oli matkaajaystävälleni suunniteltu yllätys. Me saattajat jäädään toviksi istumaan iltaa kahvin ääreen. Poikani tutustuu innoissaan uusiin iloisiin ihmisiin ja äiti imee itseensä kaiken aikuismaisen seuran, mitä nuo kuluvat tunnit tarjoaa. Selviää,että ollaan sinkkuja kaikki ja siinä ehkä ystäväni syykin johdattaa tämä porukka yhteen. Myöhemmin udellaan, mitä oltiin kenestäkin mieltä ja puolin ja toisin kehutaan kunkin hyviä puolia.
Olin ihastunut kaikkiin. Olin ihastunut siihen huomioon ja hyvään tunnelmaan. Uusi portti uusien ihmisten luo. Ei enää ihan jokapäiväistä minä ja taapero-oloilua.

Päivät kuluu. Sitten repäisen itsestäni sen verran rohkeutta, että uskallan tehdä ensialoitteen. Lähetän viestin heistä yhdelle. Lähetä! Kääk! Piilotan puhelimen tyynyn alle ja juoksen keittiöön. Pyysin seuraa sekä kuskia kirppikselle. Hän suostuu! Samalla viikolla tapaamme kirjastossa ja mietitään musiikkijuttuja. Viestitellään lähes päivittäin. Tapaan paljon koko kommuuniakin heillä kahvin merkeissä, mutta yksi tuntuu vetävän puoleensa. Hänestä tulee meidän paras ystävä. Hän on pojan hoidossa täysillä mukana alusta alkaen. Syli,leikittäjä, vaipanvaihtaja ja ruuantarjoaja.

Se kesä oli aikaa, jolloin löydän itseni ja paikkani viimeinkin. Tähän saakka olin ollut hukassa enkä ennen tiennyt, minne suuntaan kuuluisi kulkea. Olin antanut ajan ja kohtalon viedä enkä ollut tehnyt itseni eteen koskaan mitään. En ollut tavoitellut unelmia, en edes tiennyt osaavani unelmoida.
Lopulta jouduin tunnustamaan itselleni jotakin.
Olin ihastunut parhaaseen ystävääni, jonka kanssa halusin kokea mahdollisimman paljon asioita. Kaikki pikkujutut ja tunnelmat halusin saada kertoa ensimmäisenä juuri hänelle. Kun emme nähneet, ajattelin ensimmäisenä "voi kun hän olisi kokemassa tämän saman kanssani" ,

Ihastumisen myötä hakeuduin yhä lähemmäksi ystävääni eri tilanteissa. Mitkään lähentelyvinkkini ei näyttänyt tuottavan tulosta. Päätin jättää ihastumiset sivuun. Pääasia, että ystävyys on ja pysyy.