Vapaus

Menneissä suhteissa seinä on tullut nopeasti vastaan. Tuli onneton tunne, kun ei ollut mitään annettavaa toiselle eikä saanut itsekään mitään. Itse olen ollut useassa tilanteessa nenä seinässä. Peruuttaminen ja uuden reitin valinta kesti pitkään, jopa kuukausia, vuosia. Usein seuraava umpimähkään valittu polku johdatti samaisen seinän ääreen. Tällä kertaa pelkäsin, että meistä toinen kokee seinän tulevan vastaan. Itse en tuntenut rajoja ympärillä, päinvastoin, olin vapaampi mitä koskaan.

Varauduin siihen, että tuo taiteilija väistyy jossain vaiheessa pois meidän työllistävästä perhe-elämästä. Miten ennen vapaa taitelijasielu voisi mahtua alta kaksivuotiaan pojan ja hänen äitinsä arkeen.Päivät kuluivat tiiviisti yhdessä. Laskettiin onnellisia päiviä, viikkoja ja kuukausia. Yhteisiä merkittäviä etappeja. Eräänä iltana nukkumaan mennessä kuiskasin haluavani joskus hopeisen sormuksen. -Ai, haluatko mennä naimisiin mun kanssa, toinen kysyi. Kiljaisin, ettei tuollaisia saa kysyä pilkkopimeässä yhtäkkiä. Tarkoitukseni oli vihjaista vähäsen, joten kysymys jäi vaille vastausta.

Siinä arjen tiimellyksen seassa nappasin vakituisen työpaikan sairaanhoitajana paikasta, jossa olen ottanut sairaanhoitajan ensiaskelaita harjoittelun merkeissä ja jonne harjoittelun jälkeen jäin sijaiseksi lähihoitajana. Tässä kohtaa terveiseni työmaalle.

Onnekseni taaperoni sai jäädä kotihoitoon, sillä kanssani oli toinen aikuinen jakamassa entistä yksinhuoltaja-arkea. Pieni kaksio kävi nopeasti ahtaaksi, joten uuden kodin etsintä tuli ajankohtaiseksi. Ennen ensimmäistä työpäivääni, sain hopeisen sormuksen. Muutama viikko töiden alusta saatiin pakata tavaroita yhteiseen kotiin.

Asiat eteni nopeaan hyvällä sykkeellä. Hopeisen sormuksen lupaus toteutettiin salaisesti eräänä kevätpäivänä kahden todistajan läsnäollessa. Soitettiin terveiset tuoreena avioparina omille perheille heti kohta shampanjalasillisen jälkeen. Ahdistavia seiniä ei tuntunut lähimaillakaan, niitä ei tainnut olla olemassakaan. Yhdessä olimme vapaampia kuin yksin.