Kylläinen sydän. Viimeisin halaus tuntui haikean ihanalta. Minä ja taapero noustaan Keski-Suomeen suuntaavaan bussiin, odottavien sukulaisten luo. Ennen kuin ehdin kaivaa eväspussia käsiini, on epävarmuus istahtanut salaa viereiselle penkille.
"Tykkään susta." Millä tasolla tämä tunnustettu tykkäys oli? Facebookissa tykätään siitä, mitä söit viimeksi, naapurin kissakuvista, kauniin ystävän uudesta hiuslookista ja siitä, että joku on ilmoittanut, mikä päivä on tänään.
Taaperoni hymyilee kanssamatkustajille ja vaihtaa paikkaansa naisen viereen, jolla on saman ikäinen lapsenlapsi. He lukevat yhdessä kirjaa ja hassuttelevat. Minä huomaan muovaileni viime päivien muistoja.
Se karaokeilta oli ehtinyt niin myöhälle ,että kaikki ovat kivoja heppuja ja kaikkien laulut koskettaa. Sitä tykkää tanssia ja nekin tanssii, jotka ei oikeasti tykkää tai osaa. Oliko se tykkäys sittenkin vain illan hyvän fiiliksen tuoma toteamus?
Seuraava päivä kuluu huokaillessa. Muistellessa tätä kesää ja kertoessa taukoamatta asioita, mitä olen viime viikkoina kokenut. Puhelin pysyy lähettyvillä siltä varalta, että voin lukea mahdolliset rakkaudentunnustukset pikimmiten! Mutta mitään maata mullistavaa ei kuulu ja koitan keskittyä kuuntelemaan toisten kuulumisia.
Vielä pari yötä kotiinpaluuseen. Mitä sitten tapahtuu? Jatkuuko hengailulinja vai jääkö yhteydenpito tähän? Huomaan, etten toivo kumpaakaan mainituista vaihtoehdoista.
Duo, jonka arkipäivää on pienet kömmäilyt. Duo, joka perusti näköisensä yrityksen vuotta 2018. Joten olemme nyt Poutafiiliksen Purolat duo, musisoiva pariskunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti